Lähdettiin lapsen kanssa ruokakauppaan. Parkkeerattiin auto marketin päätyyn, jossa auringossa paistatteli kaljaveikkojoukko. Oli paistatellut arvattavasti jo pidemmän aikaa, sillä ilmassa leijui väljähtäneen kaljan väkevä lemu.

Kierrettiin kauppa vetokärryn kanssa järjestyksessä: Vihannekset ja hedelmät kyytiin korin pohjalle, sitten leipää. Maitohyllystä pari litraa lehmää, vastapäätä leikkeleitä ja makkaraa. Paluu meijeriosastolle, jogurtit. Huomisen ruoka on jo jääkaapissa, joten mitään isoa ei tarvita. Heräteostoksena tarjoussuklaalevy, ja kärry alkoi olla jo aika täynnä. Tosta vielä yksi kaljatölkki ja kohti kassaa!

Kuului ”suh”, ja päälleni alkoi sataa olutta. Silmälasien toinen linssi sumentui täysin, tukka oli märkä, takin hiha ja selkämys kastuivat, myös teepaita sai sateesta osansa, farkunpuntti imi laimiskosta ahnaasti. Mitä ihmettä?

Henkilökuntaa ei näkynyt mailla halmeilla, ja koska itse seisoin kaljalammikossa yltä päältä märkänä, lapsi kävi pyytämässä lähimmältä kassalta paperia. Kuivasin silmälasit, pyyhin takkia ja tukkaa, painelin paperilla teepaidasta isompia tahroja – ja koetin samalla liipata tennarin ja paperipyyhkeen avulla lattiasta lätäkköä pienemmäksi. Ohi kulki kärryllä eläkeläinen ja mulkaisi moittivasti. Toisesta suunnasta meni teini ja pidätteli nauruaan. Pieni lapsi ei uskaltanut mennä irtokarkkihyllylle.

Jätin räjähtäneen tölkin ja märät paperit tahmaiselle lattialle ja menin kassalle ostoksineni. Kassarouva totesi, että ostokset ovat litimärkiä. Ohi kävelevä toinen myyjä ihmetteli, mikä täällä oikein haisee.

Kun ruokaostokset oli kuivattu, vaihdettu, maksettu ja pakattu, päästiin lähtemään. Marketin päädyn parkkipaikalla ei ollut enää kaljasakkia – mutta ilmassa leijui väljähtäneen kaljan väkevä lemu.

Ajettiin kotiin auton ikkuna auki.

Rattoisaa lauantai-iltaa. Ja skool niille, jotka onnistuivat ostamaan oluensa.