Aloitin kesällä kuntoilun (n. 5 374. kerran elämässäni) vakavissani (n. 2. kerran elämässäni): Latasin puhelimeeni Couch to 5K -ohjelman, joka nimensä mukaan opastaa sohvaperunan juoksemaan viisi kilometriä vajaan kahden kuukauden harjoittelun jälkeen. Lisäksi otin kopion Me Naisten aukeamasta, jossa sama matka juostiin kuukauden harjoittelun jälkeen. Laitoin kopion varmaan talteen.

Lenkkeilyohjelmaa sen sijaan käytin. Siinä aloitettiin noin 30 sekunnin pätkillä, jotka saivat lenkkeilemisen vaikuttamaan helpolta ja mukavalta touhulta. Puoli minuuttiahan kuka tahansa on juossut junaan, linja-autoon, raitiovaunuun, ravintolalaivaan…

Olen päässyt ohjelman tavoitteeseen eli viiteen kilometriin yhtäjaksoista juoksuaskelta (teknisesti suoritus hyväksytään, sillä kerrallaan on vain yksi jalka maassa). On tässä kuitenkin vielä tekemistä:

Hölkkäsin kaikessa rauhassa hiki silmiin virraten ja otsasuonet lippalakin alla tykyttäen. En käytä lenkillä silmälaseja, sillä ne menisivät täysin huuruun tai valuisivat märältä nokalta; ilman laseja ei myöskään mene turhaa aikaa maisemien katseluun tai vastatulijoiden tunnistamiseen. Risteävältä tieltä juoksi ohi ripeää kyytiä pariskunta, joista toinen huikkasi iloisen moin. Äänestä tunnistin henkilön ja korahdin vastatervehdyksen. Sain myös puuskutettua kannustavan ”Jaksaa jaksaa” (lähinnä itselleni).

”Ei oikein meinaa, kun tässä on takana 25 kilsaa ja vielä pari edessä!”

Jos olisi ollut ne silmälasit, olisin nähnyt loittonevat selät tarkemmmin.

Sohvaperuna käyttää jopa wiikapulaa väärin.