Näkymä onnettomuuspaikalla oli lohduton: savua, käryä, hiiltä, karstaa, romahtaneen rakennuksen jäänteet, mustuneita ruumiita. Paikan yllä kammottava hiljaisuus.

Palopäällikkö oli paikalla ensimmäisenä ja teki tilannearvion: talopalon uhreja oli toistakymmentä. Hiiltyneiden rakenteiden joukosta pilkisti sieltä täältä mustunut raaja. Ne, jotka eivät olleet palaneet kuoliaiksi, olivat todennäköisesti tukehtuneet savuun tai tallautuneet turhaan pakoa yrittäneen joukon jalkoihin.

Palopäällikkö kulki miestensä edellä ja tutki onnettomuuspaikkaa. Tulta ei enää näkynyt, savu oli hälvennyt.  Jossain kyti vielä hiljainen hiillos. Palon syy oli ilmeinen: suljettu tila, nopeasti kohoava lämpötila, liikaa väkeä, ei merkittyjä uloskäyntejä, ei palohälyttimiä, ei koulutettua henkilökuntaa. Ettei vielä joku olisi käsitellyt tulta huolimattomasti tai peräti poistunut järjestyksenvalvontatehtävistään – ja tässä seuraus!

Palopäällikkö palasi ajatuksissaan nuoruuteensa. Täällä hän oli kohdannut ensirakkautensa, täällä he olivat aina tavanneet, täällä oli vaihdettu ujot suudelmat, täällä oli vannottu valat – ja täällä itketty eron katkerat kyyneleet.

Mitä ihmettä? Tuollahan pilkisti tuttu kuosi hameenhelmassa!

Palopäällikön mieli oli mustaakin mustempi, kun hän syleili ensirakkautensa ruumista, jonka elämä oli jättänyt. Hän tunsi vielä hehkun.