Työpaikalla vallitsee ankara pullakilvoittelu(*): yksi toisensa jälkeen tuo kahvipöytään ”jotain pientä”. Kenellä on ollut viikonloppuna vieraita, kuka on saanut jostain jotain jalostettavaa, joku on kokeillut muuten vaan uutta reseptiä, yhteen on iskenyt leipomisen tarve arki-iltana… Meillä syödään siis aika paljon herkkuja.

Ajattelin kantaa korteni kekoon minäkin. Olin ollut sienessä, ja saalis oli hyvä, suorastaan runsas. Samaan aikaan pihapuu notkui omenoita. Mikä sattuma ja suorastaan onni, että Viini-lehdessä oli resepti, joka yhdisti nämä kaksi asiaa!

Leivoin siis ’sillanrakentajan’, jonka vein seuraavana aamuna töihin.

Huonoa:

• Ei varmaan ole yllätys, että se pohja oli tarttunut kiinni siihen s-nan silikonivuokaan, jota en aio käyttää enää ikinä.
• Itse olin kyllä tyytyväinen lautaselta nappailemieni sienenriekaleiden, taikinaräpäleiden, omenamuhjun ja juustoklönttien yhdistelmään, mutta kukaan muu ei.

• Onneksi minulla on diplomaattisia työkavereita. Yksi sanoi, ettei koskaan syö sieniä. Toinen totesi, että onpa voimakkaan makuista ja kysyi, haluaisinko syödä hänenkin palasensa. Kolmannella oli aamiaiseksi jogurttia.
• Onneksi minulla alkoi kokous, jotta saatoin paeta kahvihuoneesta ennen kuin sinne tuli enempää totaalikieltäytyjiä.
• Onneksi kahvihuoneessa ei ollut ketään, kun luikin iltapäivällä hakemaan lähes kokonaisen sieni-omenapiirakkani jääkaapista.
• Onneksi äiti tuli illalla kylään ja kehui leipomustani oikein hyvän makuiseksi.
• Onneksi otti vielä toisenkin palasen.