Elisa oli ollut aina erilainen kuin sisarensa Aliisa. Häntä eivät kiinnostaneet muotivaatteet, trendikahvilat tai muiden mielipiteet – hän vastusti kaupallisuutta, pinnallisuutta ja tavallisuutta ja teki juuri niin kuin itse tahtoi. ’Itsenäinen’, hän sanoi itse. ’Itsepäinen’, totesi Aliisa. ’Päätön’, tuomitsivat vanhemmat sukulaiset.
Elisa ei piitannut tavanomaisesta elämästä eikä tallatuista poluista. Hän uskoi, että itse oppinut oli ainoa oppinut, joten koulut jäivät. (Hän kävi ainoastaan muutaman päivän esikoulua, mutta palasi ilman vaatteita – tapahtumien kulusta ei koskaan saatu selvyyttä.)
Myös Elisan alkuvaiheet olivat hämärän peitossa jopa hänen kasvattiperheeltään. Elisa oli adoptoitu (lastenkodissa myytiin myös käytettyjä vaatteita, astioita, urheilutarvikkeita ja huonekaluja) eikä hän koskaan kertonut, millaisissa oloissa hän oli kasvanut tai mitä hän oli ennen tuloaan kokenut. Oli kuin hän olisi ollut mykkä.
Ja oli kuin Elisa olisi valinnut katoamisensa ajankohdaksi meikittömän päivän. Hän oli aina kritisoinut kosmetiikan käyttöä ja julistanut jokaisen olevan kaunis sellaisena kuin oli. Hänen vakaumuksensa luonnollisuudesta oli niin voimakas, että hän itse kulki kaljuna ja ilman silmäripsiä. Hän ei myöskään välittänyt ilmiselvästä ylipainostaan edes terveytensä vuoksi.
Elisa lähti mitään puhumatta ja jälkiä jättämättä. Hän vei mukanaan ainoastaan Aliisan vaaleanpunaiset sukat. Perhe teki kaikkensa löytääkseen kadonneen tyttären – jopa siivousta harkittiin – mutta Elisa oli poissa.
Myöhemmin naapurit väittivät nähneensä sukkapukuun pukeutuneen Elisan liftaamassa kohti Helsinkiä. Kyltissä oli lukenut Jim Rose.