Ystävä kutsui viettämään mökkiviikonloppua Helsinkiin, Kumpulan siirtolapuutarhaan. Kiitos kutsusta: mökkeily maistuu aina!

Luulin tietäväni, mihin olen menossa. Kävelin rautatieasemalta Hämeentietä pitkin, aurinko paistoi ja vanhoja kulmia oli mukava taas kerran tallustella. Mielessä siinteli jo lasi kylmää valkoviiniä puutarhamökin idyllissä ja erinomaisessa seurassa. Ajatus suorastaan siivitti askelia, ja pian olin perillä sillan kupeessa.

Siirtolapuutarhan kartasta vaan ei löytynytkään oikeannimistä tietä. Muistelin saamiani ohjeita: heti portin jälkeen vasemmalle ja sitten oikealle… Näiden kahden mutkan jälkeen oli pakko nöyrtyä ja soittaa osoite ja ohjeet uudestaan.

Ei ollut ihme, etten löytänyt: olin väärässä siirtolapuutarhassa. Tämä oli Vallila ja minun olisi pitänyt olla Kumpulassa. Matka oikeaan koloniaan ei kuulemma ollut pitkä, mutta enää ei huvittanut palata pääportille, kun edessä oli toinen portti. Lukittu. Piikkilangoitettu. Onneksi tiesin elokuvista, miten toimia: heitin repun selästäni portin toiselle puolelle, kiipesin itse perästä, revin huivini piikkilankaan ja hyppäsin suoraan vesilätäkköön uusilla kengilläni.

Kylmä valkoviini maittoi, kun sitten pääsin Kumpulan siirtolapuutarhaan! Ja muulle porukalle maittoi sen lisäksi nauru.

Luja tahto vie vaikka yli harmaan portin.

Kumpulassa oli sunnuntain syysmarkkinoilla tarhan antimia tarjolla.