Tosimummo oli tehnyt lapsilleen tilkkutäkit.

Minäkin olen tehnyt lapsille päiväpeitot – tosin luolamiesmallia ilman täytteitä tai vuoria. Se oli nopeaa ja se oli hauskaa, kun siihen älysi ottaa lapset mukaan. Ja kun oli älynnyt ostaa Ikeasta valmiiksi leikattuja neliönmuotoisia paloja.

Yhtenä syksyn kuumepäivänä tehtiin ensimmäinen peite esikoisen kanssa. Lapsi sai

• laskea, montako palaa tarvittaisiin
• valita haluamansa ruudut
• sommitella palaset paikoilleen maton päällä
• tuoda mulle lappusia oikeassa järjestyksessä saumurin suihin.

En puuttunut työhän missään vaiheessa, ja peitosta tulikin anarkistinen tilkkutyö. Ei säännöllisiä ruutuja vaan pikemminkin raitoja, jos jotain.

Oho, en jaksanut silittää työtä.

Nuoremman kanssa otettiin samanlainen arbeeti yhtenä tylsänä pyhäiltana. En onnistunut olemaan ohjeistamatta ja neuvomatta, kun lapsi ei tarttunut toimeen riittävän ripeästi ja oma-aloitteisesti. Tuloksena oli se, että toinen valitsi tilkut ja toinen sommitteli ne ohjeistuksen mukaan. Ja toinen toi niitä ommeltavaksi (legoilla leikkimisen ohessa) ja toinen ompeli ne.

Oho, en jaksanut tätäkään silittää kovin huolellisesti.

Jos olisi pedagogi, analysoisin toimintaamme, ohjaustani, lasteni luonnetta, omaa kasvatussuhdettani lapsiini ja vertaisin prosesseja keskenään. Ja ottaisin opikseni ja kasvaisin ihmisenä ja äitinä.

Kun en ole, totean, että  lastenhuoneen sängyissä kaksi täysin erilaista peittoa, jotka kuitenkin sopivat yleiseen ilmeeseen (lue: sekamelskaan) oikein hyvin.