Lähdettiin kuukausi takaperin lasten kanssa serkkuja tapaamaan Tampereelle. Oli sovittu tärät Koskikeskukseen, joka oli sopivasti Hämeenlinnan, Armonkallion ja Ylöjärven keskipisteessä.

Halliin ajo sujui mallikkaasti Ratinan rakennustyömaasta huolimatta. Vapaat paikat olivat kuitenkin näin joulun alla kuitenkin kiven alla, ja veivasin autoni aika ahtaaseen paikkaan.

Ei olisi kannattanut: Kun palasimme parin tunnin syömisen ja shoppaamisen jälkeen autolle, viereisessä ruudussa oli uusi auto. Se oli edellistä isompi ja aiempaa lähempänä. En siis saanut ensimmäisellä yrityksellä autoani seinän vierestä pois, vaikka vieressä istui neuvomassa veli ja takapenkillä kolme koululaista.

Ei hätää: rekisterinumeron perusteella saimme tietää auton omistajan ja saatoimme soittaa hänelle. Hätää: omistaja ei vastannut puhelimeen.

Toinen yritys saada auto ruudusta pois ei onnistunut ensimmäistä paremmin, joten veli lähti kauppakeskuksen infoon kuuluttamaan omistajaa. Minä soitin seuraavaan kyläpaikkaan, että olimme kyllä tulossa, mutta vähän viiveella, sillä tiellä oli pieniä esteitä. (Oikeastihan siinä tiellä oli yksi iso este.)

Veljeä ei kuulunut inforetkeltä takaisin, eikä infokuulutustakaan kuulunut, joten koetin vielä kerran saada auton seinän vierestä pois. Onnistuin, joskin muovisen etupuskurini kustannuksella. Raavin auton ahtaasta paikasta pois ja jätin se jonkin matkan päähän nyt vapaaseen ruutuun. Koetin soittaa veljelleni ja ilmoittaa uuden sijainnin, mutta hänkään ei vastannut puhelimeen. Jätin lapset autoon ja lähdin itse hakemaan veljeäni infosta.

Koskikeskuksen sisällä selvisi, että varsinaista infoa ei ollut olemassakaan. Ei ihme, että kuulutuksiakaan ei kuulunut! Minun etsiessäni olematonta infoa veljeni oli palannut takaisin autolle, joka ei enää ollut siellä, missä se vähän aikaa sitten oli ollut ylitse-, alitse- ja sivuitsepääsemättömissä jumissa.

Veli soitti tyhjästä parkkiruudusta ja tiedusteli, missä auto oli, missä lapset olivat ja missä minä olin. Lupasin tulla välittömästi parkkihallin sisäänkäynnille ja näyttää auton uuden paikan – mutta en enää löytänytkään samaa ovea, josta olimme tulleet parkkikselta kauppakeskukseen. Suunnistin siis uudelle ovelle, minkä jälkeen koetin suunnistaa parkkihallissa sinne, missä kuvittelin auton jättäneeni.

Matkalla kohtasin joulupukin, joka jakoi lapsille karamelleja. Aikuisille ei valitettavasti ollut tarjolla liköörikonvehteja.

Löysin viimein oikean oven ja tapasin veljeni. Johdatin hänet autolle, jossa kuin ihmeen kaupalla mieleeni tuli ulosajoon varatun vartin varmasti ylittyneen. Jätin veljen ja lapset autoon, juoksin parkkilipun kanssa uudestaan maksuautomaatille, juoksin takasin autolle hakemaan lompakon, maksoin söhräämiseen menneestä ajasta, juoksin takaisin autolle ja hyppäsin rattiin enkä ajanut joulupukin päälle enkä kolaroinut viereistä autoa enkä törmännyt mihinkään lähtiessämme ulos parkkihallista.

Suunnistaminen Koskikeskuksesta Armonkalliollekin meni kerrasta nappiin (kiitos alkuasukkaan opastuksen), ja osa porukasta jäi pois. Soitin taas seuraavaan kyläpaikkaan ja sanoin, että olimme kyllä tulossa ja että enää pitäisi löytää tunnelin pää se sen toisessa päässä loistava valo, joka veisi Ylöjärvelle. Alkuasukasveljeni ei ollut enää kyydisssä, joten pyörin huolellisesti Armonkallion ja Tammelan pimeät kadut oikeaa tietä etsiessäni. Tampere on muuttunut huimasti sitten edellisen säännöllisen autoiluni siellä vv. 1986-1989.

Löysin kuitenkin Tammelan Alkon. Se oli entisellä paikallaan. Ostin sieltä neuvoa-antavat, ja minulle annettiin myös neuvot, miten pääsen rantatunneliin.

Vannoin, että vähään aikaan en asioisi parkkihallissa.