Ihminen vastaan parkkihalli (osa 1)

Lähdettiin kuukausi takaperin lasten kanssa serkkuja tapaamaan Tampereelle. Oli sovittu tärät Koskikeskukseen, joka oli sopivasti Hämeenlinnan, Armonkallion ja Ylöjärven keskipisteessä.

Halliin ajo sujui mallikkaasti Ratinan rakennustyömaasta huolimatta. Vapaat paikat olivat kuitenkin näin joulun alla kuitenkin kiven alla, ja veivasin autoni aika ahtaaseen paikkaan.

Ei olisi kannattanut: Kun palasimme parin tunnin syömisen ja shoppaamisen jälkeen autolle, viereisessä ruudussa oli uusi auto. Se oli edellistä isompi ja aiempaa lähempänä. En siis saanut ensimmäisellä yrityksellä autoani seinän vierestä pois, vaikka vieressä istui neuvomassa veli ja takapenkillä kolme koululaista.

Ei hätää: rekisterinumeron perusteella saimme tietää auton omistajan ja saatoimme soittaa hänelle. Hätää: omistaja ei vastannut puhelimeen.

Toinen yritys saada auto ruudusta pois ei onnistunut ensimmäistä paremmin, joten veli lähti kauppakeskuksen infoon kuuluttamaan omistajaa. Minä soitin seuraavaan kyläpaikkaan, että olimme kyllä tulossa, mutta vähän viiveella, sillä tiellä oli pieniä esteitä. (Oikeastihan siinä tiellä oli yksi iso este.)

Veljeä ei kuulunut inforetkeltä takaisin, eikä infokuulutustakaan kuulunut, joten koetin vielä kerran saada auton seinän vierestä pois. Onnistuin, joskin muovisen etupuskurini kustannuksella. Raavin auton ahtaasta paikasta pois ja jätin se jonkin matkan päähän nyt vapaaseen ruutuun. Koetin soittaa veljelleni ja ilmoittaa uuden sijainnin, mutta hänkään ei vastannut puhelimeen. Jätin lapset autoon ja lähdin itse hakemaan veljeäni infosta.

Koskikeskuksen sisällä selvisi, että varsinaista infoa ei ollut olemassakaan. Ei ihme, että kuulutuksiakaan ei kuulunut! Minun etsiessäni olematonta infoa veljeni oli palannut takaisin autolle, joka ei enää ollut siellä, missä se vähän aikaa sitten oli ollut ylitse-, alitse- ja sivuitsepääsemättömissä jumissa.

Veli soitti tyhjästä parkkiruudusta ja tiedusteli, missä auto oli, missä lapset olivat ja missä minä olin. Lupasin tulla välittömästi parkkihallin sisäänkäynnille ja näyttää auton uuden paikan – mutta en enää löytänytkään samaa ovea, josta olimme tulleet parkkikselta kauppakeskukseen. Suunnistin siis uudelle ovelle, minkä jälkeen koetin suunnistaa parkkihallissa sinne, missä kuvittelin auton jättäneeni.

Matkalla kohtasin joulupukin, joka jakoi lapsille karamelleja. Aikuisille ei valitettavasti ollut tarjolla liköörikonvehteja.

Löysin viimein oikean oven ja tapasin veljeni. Johdatin hänet autolle, jossa kuin ihmeen kaupalla mieleeni tuli ulosajoon varatun vartin varmasti ylittyneen. Jätin veljen ja lapset autoon, juoksin parkkilipun kanssa uudestaan maksuautomaatille, juoksin takasin autolle hakemaan lompakon, maksoin söhräämiseen menneestä ajasta, juoksin takaisin autolle ja hyppäsin rattiin enkä ajanut joulupukin päälle enkä kolaroinut viereistä autoa enkä törmännyt mihinkään lähtiessämme ulos parkkihallista.

Suunnistaminen Koskikeskuksesta Armonkalliollekin meni kerrasta nappiin (kiitos alkuasukkaan opastuksen), ja osa porukasta jäi pois. Soitin taas seuraavaan kyläpaikkaan ja sanoin, että olimme kyllä tulossa ja että enää pitäisi löytää tunnelin pää se sen toisessa päässä loistava valo, joka veisi Ylöjärvelle. Alkuasukasveljeni ei ollut enää kyydisssä, joten pyörin huolellisesti Armonkallion ja Tammelan pimeät kadut oikeaa tietä etsiessäni. Tampere on muuttunut huimasti sitten edellisen säännöllisen autoiluni siellä vv. 1986-1989.

Löysin kuitenkin Tammelan Alkon. Se oli entisellä paikallaan. Ostin sieltä neuvoa-antavat, ja minulle annettiin myös neuvot, miten pääsen rantatunneliin.

Vannoin, että vähään aikaan en asioisi parkkihallissa.

’Jounilta’ hyvät kyydit

Lähdettiin kylään Tolkkisiin. Entinen apukuskini ’Sirpa’ (nimi muutettu) oli muuttanut miehen kanssa Tampereelle, joten nyt piti selvittää reitti omin avuin.

Illalla katsoin Google-kartoista vaihtoehtoja ja painoin mieleeni ensimmäisen käännöksen Hyvinkää P:stä kohti Porvoota – siitä eteenpäin ajattelin selviäväni kylttien avulla.

Aamulla päätin kuitenkin ottaa etupenkille ’Jounin’ (nimi muutettu), jonka olin tuntenut vain pari kuukautta. En ollut koskaan aiemmin tehnyt työmatkoja pidempiä reissuja hänen kanssaan, mutta apu ja seura oli ollut tähän saakka mukavaa, joten päätin ottaa ja testata Jounin kartanlukua.

Vähän yksitoikkoinen seuralainenhan Jouni oli, mutta hän huomautti käännöksistä ja liikenneympyröistä poistumisista hyvissä ajoin, puhui selvästi eikä ollut moksiskaan ylimääräisistä tankkaus- eikä pissatauoista. Ylinopeudesta Jouni vähän piipitti, mutta siihen auttoi kaasujalan kevennys.

Vähän aloin epäillä, kun Hyvinkää P meni 120 kilometrin tuntinopeudella ohi, mutta päätin luottaa kartturiin, kun suunta kerran oli osapuilleen oikea. Muut autoilijat todennäköisesti vähän epäilivät, kun Jouni komensi todella tiukasti kääntymään oikealle, vaikka kyltit osoittivat Porvoon olevan edessäpäin. Takapenkki epäili ääneen, kun nopeus oli jossain tuntemattomassa taajamassa (olisiko ollut Kerava, Hyrylä vai Sipoo?) noin neljäkymppiä, ja matkaa oli sentään tehty jokunen aika! ”Koska ollaan perillä?” kysymykseen en pystynyt vastaamaan muuta kuin Jounin kertoman kellonajan 11.11.

Klo 11.11 olimme paikassa, joka näytti Tolkkisten telakalta. Tajusin, etten ollut kertonut Jounille täsmällistä osoitetta, kun olimme lähteneet kotipihasta matkaan ensimmäisen kerran yhdessä. ”Do I have to spell it out for you?” oli ensimmäinen harmistunut ajatukseni, mutta sitten ymmärsin, että juuri näin piti tehdä.

Paluumatka kivan kyläpäivän jälkeen tehtiinkin sitten ystävän ohjeilla Mäntsälän kautta, Jouni kun oli ihan lopussa aamupäivän ohjeistuksen jälkeen eikä puhua pukahtanut mitään.

Seuraavalla kerralla kyllä joko printtaan tai ymmärrän ajo-ohjeet etukäteen tai otan autoon laturin mukaan. Ja tiekartan.

Kolmen pysähdyksen taktiikalla Mikkelistä Hämeelinnaan

Hyvällä ystävällä on mökki Mikkelissä, jossa olemme jo vuosia saaneet nauttia vieraanvaraisuudesta, vetelehtimisestä ja virvoittavista vesistä. (Julkinen kiitos tässä samalla, V.!)

Menomatka Hämeenlinnasta sujuu joskus jopa yhdellä takamuksella kaikkea kivaa odottaessa, mutta paluumatka on aina paljon pidempi. Tänään otettiin kolme pysähdystä:

Heinolan Tähtihovi eli motarin päälle rakennettu bensis/kuppila on puolivälissä matkaa, joten sinne ajellaan ensin ruokailun varjolla. Hodari, leikkipiste ja vessa nautittiin paikan päällä; mukaan otettiin iso musta kahvi ja puoli kiloa salmiakkia. Lahteen saakka oli takapenkillä rauhallista, mutta nopeuden laskiessa takapenkin äänenvoimakkuus nousi.

Etupenkin hermo meni Mulkolassa, ja käännyttiin sivutielle: Leilalandian kyltti houkutteli harhautukseen isolta tieltä, ja sai autossa aikaan yllätyksen aiheuttaman hämmentyneen hiljaisuuden. Hiljaiselo jatkui kohteessa: emme tavanneet ketään ihmistä, mutta sen seitsemän sortin kanoja, kukkoja, kalkkunoita, ankkoja, hanhia, sorsia, kyyhkyjä, kaneja, lampaita, lehmiä, orvokkeja, lehdokkeja, vuokkoja ja monia muita. Paikan kissa opasti meitä ystävällisesti pihapiiriä ympäri, ja koiran haukunnan kannustamina poistuimme paikalta.

Leilalandiassa kiekuivat kilpaa kukot, mutta matkailijan rahoille ei ollut ottajaa.

Kiikkuminen viidakossa tekee hyvää autossa istumisen päälle.

Tuulosessa poikettiin leikkipaikkaan ja ruokakauppaan, ja sen jälkeen saattoi hyvillä mielin todeta, että ’enää ei ole pitkä matka’.