”Eikö Marja-Liisan menestys yhtään innosta teitä hiihtämään kovempaa?” kysyi  liikunnanopettaja vilpittömästi hämmästyneenä. Ei.

Veri maistui suussa, hiki kirveli silmissä ja keuhkoon pisti ihan samalla tavalla kuin ennen olympialaisia. Niinpä Kaupin metsässä keksittiin milloin mitäkin syytä hidastaa, oikaista tai jättää hiihtämättä. Oli niitä päiviä, tuli verta myös nenästä, kaveri kaatui ja nyrjäytti nilkkansa, polvi venähti, voitelu epäonnistui, oli liian kylmää, vesikeli, sukset jäivät kotiin – mikä tosin kostautui koulun hikilankkuina – eksyttiin matkalla, hiihdettiin harhaan tai mitä vaan. Anteeksi opettaja, ei se ollut mitään henkilökohtaista.

Nyt hiihtäminen on kivaa. Aikuisten oikeasti. Siihen tarvitaan seuraavat seikat:

1. Ei ole pakko. (Paitsi lasten, jotka otetaan mukaan.)
2. Voi valita ajan. (Kun on syönyt hyvän aamupalan ja istuskellut kutimen kanssa sohvalla pari tuntia, tekeekin mieli ulos.)
3. Voi valitan paikan. (Ei tarvitse lähteä tempomaan mäkiä ylös vaan voi hiihtää tasaisella. Järvilatu on niin hyvä!)
4. Hiihtää vain hyvällä säällä. (Jos on +5 tai -25 niin ihan turha kaivaa suksia esiin.)
5. Latu on kunnossa. (Konelatu järven jäällä on taivaan – ja kaupungin – lahja sunnuntaihiihtäjälle. Ja lauantai-.)
6. Sukset on voideltu. (Nykymodernit sukset muutaman asteen pakkasella eivät edes kaipaa pikapitoa tai -luistoa.)
7. Seura on samantasoista ja -henkistä. (Ks. kohta 1.)
8. Eväät on mukana. (Että sattuikin vielä olemaan tallessa se muinainen junttipussi, johon saa pikavoiteet, limpsapullon, suklaapatukan ja lompakon siltä varalta, että rekkari on avoinna.)
9. Hiihtää omaa vauhtiaan. (Eikä välitä muiden tahdista tai tyylistä.)
10. Palkitsee itsensä. (Skool.)

Kuvassa hyvän hiihtoretken edellytyksistä kohdat 1-9. Taustalla Aulangon näkötorni.