Aamulla ei auta olla kova kiire,
kun kahvia keittelee.

Kahvin ohessa hellalla tulee kätevästi paahtoleipä. Tässä oli lämpötila-asetuksena näköjään 11.

 

 

 

 

Työpaikalla vallitsee ankara pullakilvoittelu(*): yksi toisensa jälkeen tuo kahvipöytään ”jotain pientä”. Kenellä on ollut viikonloppuna vieraita, kuka on saanut jostain jotain jalostettavaa, joku on kokeillut muuten vaan uutta reseptiä, yhteen on iskenyt leipomisen tarve arki-iltana… Meillä syödään siis aika paljon herkkuja.

Ajattelin kantaa korteni kekoon minäkin. Olin ollut sienessä, ja saalis oli hyvä, suorastaan runsas. Samaan aikaan pihapuu notkui omenoita. Mikä sattuma ja suorastaan onni, että Viini-lehdessä oli resepti, joka yhdisti nämä kaksi asiaa!

Leivoin siis ’sillanrakentajan’, jonka vein seuraavana aamuna töihin.

Huonoa:

• Ei varmaan ole yllätys, että se pohja oli tarttunut kiinni siihen s-nan silikonivuokaan, jota en aio käyttää enää ikinä.
• Itse olin kyllä tyytyväinen lautaselta nappailemieni sienenriekaleiden, taikinaräpäleiden, omenamuhjun ja juustoklönttien yhdistelmään, mutta kukaan muu ei.

• Onneksi minulla on diplomaattisia työkavereita. Yksi sanoi, ettei koskaan syö sieniä. Toinen totesi, että onpa voimakkaan makuista ja kysyi, haluaisinko syödä hänenkin palasensa. Kolmannella oli aamiaiseksi jogurttia.
• Onneksi minulla alkoi kokous, jotta saatoin paeta kahvihuoneesta ennen kuin sinne tuli enempää totaalikieltäytyjiä.
• Onneksi kahvihuoneessa ei ollut ketään, kun luikin iltapäivällä hakemaan lähes kokonaisen sieni-omenapiirakkani jääkaapista.
• Onneksi äiti tuli illalla kylään ja kehui leipomustani oikein hyvän makuiseksi.
• Onneksi otti vielä toisenkin palasen.

Kuvan omenat eivät liity tapaukseen.

Mulla on pihassa kaksi omenapuuta. Toinen tyyppiä punainen kaneli ja toinen antonofkanomainen talvilajike.

Koskapa puusta ei voi syödä suoraan kuin tietyn määrän, on prosessoitava muilla tavoilla. Monta pussillista kolhiintuneita ja muumioita on viety kaatikselle, hyvistä on tehty omenapaistosta aika monta kertaa – ja onhan mulla tietysti mehulinko. (Kenwoodin yleiskoneeseen liitettävä lisälaite on siitä hyvä, että torveen mahtuvat omenat kokonaisina.)

Empiirisen tutkimuksen eli ahkeran linkouksen jälkeen voin todeta, että talviomenoista tulee parempaa mehua kuin kaneleista. Antonofkassa hedelmäliha erottuu mehusta selkeästi ja paksun töhkän voi nostaa kauhalla kannusta pois. Kaneleissa taas lopputulos on tasaisempaa ja paksumpaa seosta, ja todennäköisesti terveellisempääkin, jos sen vaan saisi pullosta ulos.

Sitä seitsemän vanha vaan ihmettelee, että miten vihreistä omenoista voi tulla punaruskeaa mehua. Selittäisin hapettumisen, jos osaisin.

Oli Pukutehtaan K-Marketissa taas silakkafileitä, joten puoli kiloa jäi kauppareissulla haaviin. Joskus niitä paistelenkin, mutta enemmän pruukaan tehdä sinappisilakoita:

• Puoli kiloa silakkafileitä
• 3 dl vettä
• 1/2 dl etikkaa
• 2 rkl merisuolaa

Pannaan fileet kulhoon, kaadetaan etikka-suolavesi päälle ja annetaan maustua muutama tunti.

• 1 dl sinappia
• 1 tl sokeria
• 2 tl etikkaa
• 3 rkl öljyä
• loraus vettä

Viikonloppu meni metsään – sienimetsään.

Saaliina koppakaupalla suppilovahveroita, jonkin verran kanttarelleja ja yksi priima herkkutatti. Kahtena päivänä syötiin sieniä lounaaksi, päivälliseksi ja illalliseksi – voissa, valkosipulissa, chilissä, kermassa… Öisin nähtiin unia sienistä ja päivisin ei muusta puhuttu kuin sienistä.

Lasku arkeen ja uuteen työviikkoon oli onneksi loiva: maanantaina illalla sai vielä paistaa ja pakastaa monta pannullista viikonlopun saalista.

Viikonlopun kyläpaikassa oli ruokana paahtopaistia, Hasselbackan perunoita ja timjamivoisipuleita – nam. Paisti oli niin iso, että siitä riitti meille kotiin tuomistakin. Tänään tehtiin pikalounas koululaisen kanssa: kahden leivän väliin yksi paistisiivu ja lämmitys. Lautaselle leivän seuraksi tartarkastiketta ja käteen terävä veitsi – toisenlainen nam.

Paitsi hyvää, tämä oli myös luomulämmitettyä evästä. En käyttänyt ydinvoimaa ja voileipägrilliä vaan tein lounaan keittiön puuhellalla:

ensin tuli, sitten paistinpannu, sitten leipä, liha, leipä ja vielä yksi paistinpannu.

Lounaan sivutuotteena saatiin syyskylmä keittiö lämpöiseksi.

Syksy on säilönnän aikaa. Silloin voi ottaa pakastimesta edellisenä vuonna ostetut karpalot ja toissavuotiset tyrnit, jättää survomatta osan kymmenen litran puolukkaämpärillisestä, leikata kasvimaalta ylitsepursuavat piparmintut ja ostaa kaupasta pussillisen turkinpippureita – kunhan joku on käynyt hankintamatkalla Tallinnassa.

Eihän lättytaikinan teko mitään vaikeata ole, mutta välttämättä kaapista ei löydy ”munia kaks, jauhoja kaks, maitoa kaks ja kaks”. Tällaisiin tilanteisiin auttaa valmisjauhe eli lätty- ja vohvelitaikina, johon lisätään vain vesi.

Minä lisäsin myös kuivattua nokkosta. Kukaan ei polttanut suutaan!