Oltiin aamupäivällä Evolla ystävänpatikoimassa. Lasten kanssa talsitiin lyhyin lenkki, joskin siksakkia:
Metsänpohja oli puolukkaa punaisenaan, mutta me poimimme mukaan kanttarellit ja herkkutatit. Kävelylle kun oltiin lähdetty, niin ei ollut sienikoppaa saati muovipussia mukana – mutta olihan jalassa verkkareiden päällä kuorihousut. Ei muuta kuin puntit solmuun ja poimimaan, toiseen lahkeeseen kanttarellit ja toiseen tatit.
Ystävä kutsui viettämään mökkiviikonloppua Helsinkiin, Kumpulan siirtolapuutarhaan. Kiitos kutsusta: mökkeily maistuu aina!
Luulin tietäväni, mihin olen menossa. Kävelin rautatieasemalta Hämeentietä pitkin, aurinko paistoi ja vanhoja kulmia oli mukava taas kerran tallustella. Mielessä siinteli jo lasi kylmää valkoviiniä puutarhamökin idyllissä ja erinomaisessa seurassa. Ajatus suorastaan siivitti askelia, ja pian olin perillä sillan kupeessa.
Siirtolapuutarhan kartasta vaan ei löytynytkään oikeannimistä tietä. Muistelin saamiani ohjeita: heti portin jälkeen vasemmalle ja sitten oikealle… Näiden kahden mutkan jälkeen oli pakko nöyrtyä ja soittaa osoite ja ohjeet uudestaan.
Ei ollut ihme, etten löytänyt: olin väärässä siirtolapuutarhassa. Tämä oli Vallila ja minun olisi pitänyt olla Kumpulassa. Matka oikeaan koloniaan ei kuulemma ollut pitkä, mutta enää ei huvittanut palata pääportille, kun edessä oli toinen portti. Lukittu. Piikkilangoitettu. Onneksi tiesin elokuvista, miten toimia: heitin repun selästäni portin toiselle puolelle, kiipesin itse perästä, revin huivini piikkilankaan ja hyppäsin suoraan vesilätäkköön uusilla kengilläni.
Kylmä valkoviini maittoi, kun sitten pääsin Kumpulan siirtolapuutarhaan! Ja muulle porukalle maittoi sen lisäksi nauru.
Luja tahto vie vaikka yli harmaan portin.
Kumpulassa oli sunnuntain syysmarkkinoilla tarhan antimia tarjolla.
Ensin ’juoksu’ järven ympäri, sitten juoksu järveen. Jälkimmäinen edellistä merkittävästi ripeämpi ja tyylikkäämpi suoritus.
Lähdettiin vajaan viikon rantalomalle Pärnuun. Ihan viittä päivää biitsiä ei sateen vuoksi saatu, mutta laatu korvasi määrän:
Hiekka on käsittämättömän hienoa, ja sitä löytyy läpsyistä vielä ensi kesänäkin.
Veden ja hiekan lisäksi tarjolla on ravintolaa, kahvilaa, kauppaa – ja pankkiautomaatti.
Lapset, lapsat ja ämpärit.
Rannalla on niin kuivaa kuin märkää huvia.
Välillä meri hymyilee, välillä ei.
Välillä bisnes kannattaa, välillä ei.
P.S. Otsikossa en ota kantaa euron vakauttamiseen sen paremmin kuin Etelä-Euroopan taloudelliseen tai poliittiseen tilanteeseen.
Lähdettiin kylään Tolkkisiin. Entinen apukuskini ’Sirpa’ (nimi muutettu) oli muuttanut miehen kanssa Tampereelle, joten nyt piti selvittää reitti omin avuin.
Illalla katsoin Google-kartoista vaihtoehtoja ja painoin mieleeni ensimmäisen käännöksen Hyvinkää P:stä kohti Porvoota – siitä eteenpäin ajattelin selviäväni kylttien avulla.
Aamulla päätin kuitenkin ottaa etupenkille ’Jounin’ (nimi muutettu), jonka olin tuntenut vain pari kuukautta. En ollut koskaan aiemmin tehnyt työmatkoja pidempiä reissuja hänen kanssaan, mutta apu ja seura oli ollut tähän saakka mukavaa, joten päätin ottaa ja testata Jounin kartanlukua.
Vähän yksitoikkoinen seuralainenhan Jouni oli, mutta hän huomautti käännöksistä ja liikenneympyröistä poistumisista hyvissä ajoin, puhui selvästi eikä ollut moksiskaan ylimääräisistä tankkaus- eikä pissatauoista. Ylinopeudesta Jouni vähän piipitti, mutta siihen auttoi kaasujalan kevennys.
Vähän aloin epäillä, kun Hyvinkää P meni 120 kilometrin tuntinopeudella ohi, mutta päätin luottaa kartturiin, kun suunta kerran oli osapuilleen oikea. Muut autoilijat todennäköisesti vähän epäilivät, kun Jouni komensi todella tiukasti kääntymään oikealle, vaikka kyltit osoittivat Porvoon olevan edessäpäin. Takapenkki epäili ääneen, kun nopeus oli jossain tuntemattomassa taajamassa (olisiko ollut Kerava, Hyrylä vai Sipoo?) noin neljäkymppiä, ja matkaa oli sentään tehty jokunen aika! ”Koska ollaan perillä?” kysymykseen en pystynyt vastaamaan muuta kuin Jounin kertoman kellonajan 11.11.
Klo 11.11 olimme paikassa, joka näytti Tolkkisten telakalta. Tajusin, etten ollut kertonut Jounille täsmällistä osoitetta, kun olimme lähteneet kotipihasta matkaan ensimmäisen kerran yhdessä. ”Do I have to spell it out for you?” oli ensimmäinen harmistunut ajatukseni, mutta sitten ymmärsin, että juuri näin piti tehdä.
Paluumatka kivan kyläpäivän jälkeen tehtiinkin sitten ystävän ohjeilla Mäntsälän kautta, Jouni kun oli ihan lopussa aamupäivän ohjeistuksen jälkeen eikä puhua pukahtanut mitään.
Seuraavalla kerralla kyllä joko printtaan tai ymmärrän ajo-ohjeet etukäteen tai otan autoon laturin mukaan. Ja tiekartan.
Hyvällä ystävällä on mökki Mikkelissä, jossa olemme jo vuosia saaneet nauttia vieraanvaraisuudesta, vetelehtimisestä ja virvoittavista vesistä. (Julkinen kiitos tässä samalla, V.!)
Menomatka Hämeenlinnasta sujuu joskus jopa yhdellä takamuksella kaikkea kivaa odottaessa, mutta paluumatka on aina paljon pidempi. Tänään otettiin kolme pysähdystä:
Heinolan Tähtihovi eli motarin päälle rakennettu bensis/kuppila on puolivälissä matkaa, joten sinne ajellaan ensin ruokailun varjolla. Hodari, leikkipiste ja vessa nautittiin paikan päällä; mukaan otettiin iso musta kahvi ja puoli kiloa salmiakkia. Lahteen saakka oli takapenkillä rauhallista, mutta nopeuden laskiessa takapenkin äänenvoimakkuus nousi.
Etupenkin hermo meni Mulkolassa, ja käännyttiin sivutielle: Leilalandian kyltti houkutteli harhautukseen isolta tieltä, ja sai autossa aikaan yllätyksen aiheuttaman hämmentyneen hiljaisuuden. Hiljaiselo jatkui kohteessa: emme tavanneet ketään ihmistä, mutta sen seitsemän sortin kanoja, kukkoja, kalkkunoita, ankkoja, hanhia, sorsia, kyyhkyjä, kaneja, lampaita, lehmiä, orvokkeja, lehdokkeja, vuokkoja ja monia muita. Paikan kissa opasti meitä ystävällisesti pihapiiriä ympäri, ja koiran haukunnan kannustamina poistuimme paikalta.
Leilalandiassa kiekuivat kilpaa kukot, mutta matkailijan rahoille ei ollut ottajaa.
Kiikkuminen viidakossa tekee hyvää autossa istumisen päälle.
Tuulosessa poikettiin leikkipaikkaan ja ruokakauppaan, ja sen jälkeen saattoi hyvillä mielin todeta, että ’enää ei ole pitkä matka’.
Osallistuin tänään puoli kahdeksan aikaan Aamupala työmatkapyöräilijöille -tempaukseen Hämeenlinnassa kahden muun henkilön kanssa. Poikkesin työmatkallani Linnan pyöräverstaaseen kahville ja sämpylälle ja samalla paransin työmatkaturvallisuuttani ostamalla uuden kypärän. Kiitos kummastakin!
Työmatkapyöräily on mukavaa. Siinä saa konttorilotta olla ulkoilmassa ainakin kaksi kertaa päivässä ja päivän liikunta-annos tulee samalla vaivalla. Työmatka on siirtymistä kahden tilan välillä, ja jalkojen polkiessa voi joko olla ajattelematta mitään tai käynnistää aivonsa edessään olevaan tai taakseen jättämään.
Oma työmatkani on pelkkää luksusta: matkaa on vajaat kuusi kilometriä, joista suurin osa kulkee Vanajan rantaa ja pyörätietä pitkin. Aamuisin ihailen järveä ja suunnittelen tulevaa työpäivää; iltapäivisin ajan kahden uimarannan ja neljän terassin ohi ja suunnittelen tulevaa kesälomaa.
Käytin auton viikolla katsastuksessa. Lämpimässä hallissa lumet lähti ja leima tuli, niin kuin yleensä Toyotoille.
Tuomelan koulussa on epäilty kosteusvaurioita ja homeongelmaa – tutkimuksissa on nyt tehty asbestilöydös.
Koulu suljettiin ja lapset lähetettiin kotiin puoliltapäivin. Tänään urheillaan ulkotiloissa, samoin huominen aamupäivä.
Kuva otettu ennen yhdeksää, jolloin luokat ryhmittyivät pulkkineen, luistimineen, suksineen ja muine ulkoiluvälineineen opettajien ympärille pihalle ja jatkoivat siitä kuka mihinkin kohteeseen.
Tilanne voisi olla huonompikin: keli on ihan mukava ja retkieväät maistuvat varmasti raittiissa ilmassa. Toivottavasti sää sallii huomennakin: luonnonvalossa luistelu on kivempaa kuin lampun alla. Kiitos siis asianosaisille poikkeustilanteen hallinnasta ja tilanteeseen nähden järkevistä järjestelyistä.
Pois alta!
Rannan nuotiopiiri.
Sairio 