Pihassa on enää kolme kasaa lunta, ja harava on kaivettu varastosta. Kohta alkaa ’nurmikko’ puskea vuohenputkea, voikukkaa ja vesiheinää. Näistä hyvävoimaisista hyötykasveista ilmeisesti vesiheinäkin kelpaisi ihmisen suuhun – minä olen käyttänyt vain vuohenputkea ja voikukkaa vihersalaatin seassa.

Kerran tein myös voikukkasimaa. Lapsellisesti ajattelin, että valmistus olisi lapsen leikkiä, kun materiaalia oli etupiha keltaisenaan. Väärin: kukkien nyppimiseen ja putsaamiseen kului kauan, kun vain keltaiset terälehdet sai käyttää (ei siis vihreitä osia eikä mustia ötököitä). Valmistaminenkin siivilöimisineen kaikkineen vei enemmän aikaa kuin tavallisen siman laitto. Suurin urakka oli kuitenkin edessä:

Pullotin voikukkasiman kahden litran limpsapulloihin ja vein ne kellariin säilöön. Meni viikko ja toinenkin, ja kävi juuri niin kuin kaikelle ruoalle, joka ei ole jääkaapissa silmien edessä: vähän ikään kuin unohdinkin koko siman olemassaolon.

Seuraavan kerran kellariin mennessäni tarttui sukka lattiaan. Otin tukea hyllystä, ja käsi liimantui tahmeaan pintaan. Väistin taaksepäin, ja puseron selkämys oli seinässä kiinni. Kovin hyvin en edes nähnyt, kun kattolamppu oli likaisenhimmeä.

Sima oli käynyt niin hyvin, että pehmeämuovinen, suuri limpsapullo oli paisunut myös pohjastaan. Pyöreäpohjainen pullo oli kellahtanut hyllyltä lattialle ja räjähtänyt: koko pieni kellari oli lattiasta kattoon voikukkasimalla pintakäsitelty.

Simaa oli kyllä vielä toinen pullo jäljellä. Arvatkaa, joinko sitä ennen vai jälkeen siivouksen.