Tarjouskyselyni jälkeen tontilla on käynyt kolmen kattofirman edustajat, ja olen saanut sähköpostiin kolme ehdotusta korjaustyöstä ja niiden hinnasta.
Tarjoukset eivät ole täysin vertailukelpoisia, sillä katsojilla on ollut hieman erilaiset näkemykset siitä, mitä katolla pitäisi tehdä. Hintahaitari periaatteessa samalle hommalle on silti naurettava: alin tarjous on vajaat neljä tonnia ja korkein yritys yli kympin! Näiden väliin jäävä urakka on sisällöltään erilainen kuin muut eikä edes sitä, mitä olen hakemassa, joten suoritan entten tenttenin kahden vaihtoehdon välillä.
Tällä kierroksella olen saanut erittäin nopeaa ja hyvää palvelua. Kyselyyni on vastattu nopeasti ja edustajat ovat käyneet katolla ja sen alla arvioimassa tilannetta. Minulle on selitetty, missä ongelma on ja miten se pitäisi korjata. Olen täysin vapautuneesti kysellyt tyhmiä kysymyksiä ja oppinut myös uusia sanoja*. Suureksi ilokseni kattoa ei ole tuomittu vaihdettavaksi, vaan jokainen peltiheikki on kehunut materiaalia hyväkuntoiseksi ja ehdottomasti korjaamisen arvoiseksi. (Vanhan ajan kattopelti on kuulemma aivan eri tuote kuin nykypäivän ohuet levyt.) Myyntihenkisimmät ovat myös tarjonneet jalkarännien uusimista ja otsalautojen maalaamista, mutta niitä töitä en ole tarjoukseen pyytänyt.
Ennen valintaa taidan vielä nukkua yön yli ja nähdä unta *kosakoista.
Taannoisessa kuntotarkastuksessa kävi ilmi, että keittiön katto laskee lämmintä ilmaa lävitseen yläpuolen kylmään vinttitilaan. Kuntotarkastajan monologi oli suunnilleen seuraavanlainen:
– Otan nyt tästä kulmasta näitä vanhoja lehtiä ja villaa pois, niin näen, mitä alta löytyy.
(80-luvun Hämeen sanomien siirtelyä, purun potkimista, villan nostelua.)
– Näen valoa, paistaakos ulkona aurinko?
(Purun puhdistamista laudan päältä.)
– Missä kohdassa tämä nurkka oikein on? Onko alla lämmin sisätila vai ollaanko kylmän kuistin päällä?
(Katselua, kumartelua, kummastelua.)
– Tässähän on paneelissa rako. Katsos nyt, siitä menee tämä sanomalehden suikale ihan läpi. Mihin se alapuolella tulee?
Tässä vaiheessa kävelin alakertaan keittiöön ja näin pakastinnurkassa, miten Hämeen sanomista silpaistu suikale heilui kattopaneelien välissä.
– Jaa keittiön katto, no niin. Tässä on sitten lämmitetty tätä katon nurkkaa ja kylmää vinttiä oikein urakalla. Lämmin ilma on myös aiheuttanut kondenssivettä peltikaton sisäpintaan, ja se on taas valunut tänne laudoitukseen.
Asia korjattiin niin, että paneelin päälle pantiin eristepaperi, minkä päälle vaihdettiin uusi villa. Kostuneet laudat korvattiin uusilla ja vanhat villat vietiin pois.
Sähköä kyllä kuluu edelleen ihan riittävästi, mutta katon kulma on kuiva.
Taloni mansardikatto on vuodelta 1929. Alkuperäiseksi katoksi se on kestänyt varsin hyvin, mutta joistain saumoista ja rei’istä pääsee sateella vettä sisään. Vintti on kylmää, tuulettuvaa tilaa, joten pisara siellä ja toinen täällä ei ole katastrofi.
Edellisen kerran yritin saada jotakuta ammattilaista paikalle antamaan arviota korjauksesta puolitoista vuotta sitten. En saanut, joten kaveri antoi hätäapua liimapaikkauksella. Nyt asia on jälleen ajankohtainen, kun lumet ja jäät sulavat ja valuttavat kosteutta parista kulmasta sisään.
Pari tuntia sitten aloin uuden kyselykierroksen ja laitoin viestiä kolmeen firmaan. Ensimmäisestä tuli soitto alle puolen tunnin päästä, ja miehet olivat pihalla kymmenen minuttia siitä! Nyt on käyty katolla ja katon alla ja tarjous urakasta (pesu, tarkastus, kittaus, maalaus) on luvattu toimittaa pikaisesti. Toivottavasti yllätyn siitä yhtä iloisesti kuin tähänastisesta palvelusta.
Yleisimmät lastentaudit tässä taloudessa:
Näillä on menty aika monta vuotta ja nykyään ihan hyvällä rutiinilla:
Jompikumpi lapsi herättää aamulla oireiluun tai valitteluun; tarkistan tilanteen; mittaan kuumeen; tuon lääkettä; rauhoittelen potilasta; mietin mahdollisia lastenhoitojärjestelyjä; mietin päivän työjärjestelyt; ilmoitan tarhaan, kouluun, kerhoon, töihin; käynnistän tietokoneen; alan työt; hoivaan potilasta; tyhjennän vatia; desinfioin käsiä; palvelen potilasta; viihdytän potilasta; odotan potilaan nukahtamista; odotan omaa sairastumista…
Tämän aamun bonuksena oli pyykkikoneen pyörittäminen, vessan laattalattian puhdistaminen ja eteisen plyyssimaton peseminen. Kunhan kello tulee neljä, taidan ottaa huikat käsidesipullosta.
(Tänä talvena tutustuttiin uuteen ilmiöön eli täitartuntaan. Kun sen vaara oli ohi, raportoitiin lähipiirissä kihomadoista. Mitä vielä? Heinäsirkat?)
Huhtikuu. Saisi jo kesä tulla – tai ainakin kevät. Kasvukautta odotellessa voi idättää ja siten simuloida tuoreutta lautasella.
Idättäminen on helppoa:
Otetaan esim. kuivattuja herneitä tai mungpapuja ja liotetaan niitä yön yli.
Otetaan siivilä ja isosuinen kukkavaasi. Kaadetaan lionneet pavut kukkavaasiin, pannaan siivilä päälle ja käännetään ylösalaisin. (Tämä tiskialtaan päällä.) Laitetaan yhdistelmä edelleen ylösalaisin kuivauskaappiin, jotta vesi pääsee valumaan pois.
Papuja huuhdellaan pari kertaa päivässä, ja valmista tulee alle viikon sisään. Idut säilytetään jääkaapissa syömisten välillä.
Eilisen paiston emäntä kertoo aiheesta tarkemmin. (Sillä on oikein idätysastiakin!)
Kalapullakokeiluja, osa n:
Ylessä oli ylen hyvältä vaikuttava haukimuffiniresepti. Kaupassa käydessäni en vain tarkkaan muistanut, mitä aineksia taannoin lukemassani ohjeessa oli, joten luotin onneen ja yleensä kattavaan ruokavarastoon. Pieleen meni: jääkaapissa ei ollutkaan kylmäsavulohta eikä maustehyllyssä himalajansuolaa. Sovelsin siis.
Alkuperäiseen reseptiin kuului
Näistä korvasin kylmäsavulohen pakastetulla lehtisellerillä ja pakastetuilla sitruuna-öljy-kuutioilla. Lehtiselleri sai pelata myös tuoreen tillin roolia, ja jozo näytteli himalajansuolaa. Muuten menin käsikirjoituksen mukaan eli emmeet monitoimikoneeseen, taikina paperisiin leivosvuokiin ja uuniin pariksikymmeneksi minuutiksi. Helppoa ja kärytöntä! Ja hyvää, vaikka itse sanonkin.
Kaupan päälle design: leivosvuoat levisivät taikinan alta vähän aaltovaasin muotoon.
Oli viimeinen kerta, kun ostin alelaarista lasten toppahousut.
Väri ja kuosi olivat kivat (his/hers), ja päätöksen sinetöi hinta, 5 e. Mutta ei niillä monta kertaa laskettu mäkeä, kaaduttu pihalla tai ryömitty kinoksessa, kun polvet olivat jo a) hiuki b) puhki. Jaksoin paikata repeämiä viisi kertaa, mutta sen jälkeen meni hermo: päällyskangas on niin ohutta, että kun yhdestä paikasta korjaat, niin seuraavalla reippaalla askeleella repeää kahden millin päästä.
Ei mitään järkeä tehdä lapsille tällaisia vaatteita! Eiväthän ne seisoskele pihan reunalla puntteja varoen tai väistä lunta, jäätä tai kuraa kankaan kestävyyttä miettien. Miten voi kannattaa se, että kiinalaiset ompelevat ohuesta verhokankaasta toppahousuja, joita tuodaan arktisiin olosuhteisiin kertakäyttöön? Millainen äiti ostaa lapselleen tällaiset talvivaatteet?
Jos olisin maksanut näistä normaalihinnan, häpeäisin. Vielä enemmän.
Kaikki muusi ei eilen ruualla mennyt, mutta sehän olikin pussista hätäpäissä tehtyä. Kaikki kaaliraaste meni.
Illalla tein rieskoja: jämämuusin sekaan jauhoa, muna, suolaa sekä kuivattua persiljaa väriä antamaan. Taputtelu pellille ja kuumaan uuniin vartiksi. (Googlen mielestä Myllyn paras oli mullen paras).
Iltapalaksi syötiin kuumina voimariinin kanssa muutama, ja aamulla jatkettiin samalla linjalla juuston kanssa.
Muusia jäi vielä jääkaappiin. Mitähän siitä tekisi?
Olen aina suhtautunut parasta ennen -päiväyksiin epäillen. Ostan suurella riemulla oranssilla laputetut elintarvikkeet pois kuleksimasta (joko suoraan lautaselle, jääkaappiin odottamaan tai pakkaseen pantavaksi) ja arvioin ruoan kuntoisuuden ulkonäön, tuoksun/hajun sekä maun perusteella.
Jos Maa- ja metsätalousministeriön ylitarkastaja Sebastian Hielm on sitä mieltä, että ”niin kauan kun tuote ei näytä, haise tai maistu pahalta eikä siinä ole hometta, se on syömäkelpoista”, niin ei voi kansalainen olla muuta kuin samaa mieltä.
Ja tämä kansalainen tekee puoli vuotta kellarissa maanneesta kaalista ja kuukauden jääkaapin perällä piileskelleestä kermaviilistä raikkaan kaalisalaatin, joka voittaa terveellisyydessään ja tuoreessa maussaan toiselta mantereelta tuodut pussipilkotut salaatit. Kylkeen kolmekymppistä makkaraa – nam.
Sairio 